Tutkimusta ja bloggailua

Systeemisen työotteen määritelmää etsimässä

Referoin tässä artikkelissa tutkimusartikkelin, jossa etsitään systeemisen työskentelyotteen määritelmää perheterapiakontekstissa. Kehittelen artikkelin lopulla määritelmäluonnoksen systeemiseen työskentelyyn perheterapiaa laajemmassa lapsi- ja perhepalveluiden kontekstissa.

Systeeminen ajattelu psykososiaalisen auttamistyön lähestymistapana on alkanut kehittyä psykiatrian ja perheterapian piirissä noin 50-60-luvulta alkaen. Suuntaus on kehittynyt ja muuntunut  vuosikymmenten varrella. Systeemisen ajattelun tärkeä varhainen kotipesä on milanolainen koulukunta, joka toi psykoterapiaan mullistavan ajatuksen, että yksilön oiretta on tarkasteltava perheen vuorovaikutussuhteiden kokonaisuudesta käsin. Milanolaiset uskoivat, että yksilön oireen ja koko perheen vuorovaikutuksen välillä on yhteys, josta syystä oireeseen vaikuttamiseksi on vaikutettava koko perheen vuorovaikutussuhteisiin.

Milanolaisen perheterapiasuuntauksen edustajat pyrkivät muuttamaan perheiden vuorovaikutuskuvioita. Työmenetelmiä olivat esimerkiksi positiivisten konnotaatioden käyttö ja sirkulaariset kysymykset sekä pyrkimys neutraalisuuteen – myöhemmin kunnioittavaan uteliaisuuteen. Ajatus perheiden kanssa työskentelystä oli, että perhe on itseään säätelevä systeemi, joka kontrolloi itseään ajan kuluessa muodostuneiden sääntöjen avulla. Perhe ajateltiin luonnolliseksi ryhmäksi, joka kehittyy ajan myötä perheenjäsenten toiminnan ja toimintaa säätelevien palautekehien myötä. Palautekehien seurauksena perheisiin muodostuu sääntöjä siitä, mikä on sallittua ja ei-sallittua perheenjäsenten välisissä suhteissa. Näin perheestä muodostuu systeeminen yksikkö, jolla on sille tyypilliset omat säännöt.

Milanon koulukunta ajatteli, että perheiden säännöt ilmenevät vuorovaikutuksessa perheenjäsenten kesken. Kaikki käytös ymmärrettiin viestinnäksi, josta seuraa palautetta, joka myös on viestintää. Milanolaisten käsityksen mukaan yhden perheenjäsenen patologista käytöstä ylläpidetään perheissä tietynlaisen vuorovaikutuksen ja sitä jäsentävien perheen sisäisten sääntöjen avulla. Tästä seuraa, että patologisen käytöksen muuttamiseen tarvitaan taustalla vaikuttavien sääntöjen muutosta.  

Myöhemmin perheterapia alkoi saada vaikutteita konstruktivismista, konstruktionismista ja narratiivisista ideoista. Kaikissa näissä suuntauksissa keskeinen ajatus on, että todellisuutta ei voida sellaisenaan tavoittaa, vaan ymmärrys todellisuudesta rakentuu kielellisesti ja vuorovaikutuksessa. Siksi työntekijän oma ajattelu ja vinoutumat tulisi myös ottaa aina tarkastelun kohteeksi. Samaan aikaan systeemisessä teoriassa vahvistui ajatus kaikkien ilmiöiden, myös ongelmien ja patologioiden perustavanlaatuisesta kontekstuaalisuudesta. Se merkitsi, että inhimillisiä ilmiöitä tulisi aina lähestyä siten, että huomioidaan ne suhteet ja konteksti, jossa ilmiöt ovat syntyneet.

Systeemisen lähestymistavan uusi käänne – kieli nousee keskiöön 

Systeeminen ajattelu kehittyi 80-luvulla sosiaalisen konstruktivismin ja konstruktionismin ideoiden vaikutuspiirissä. Keskeinen konstruktionistinen näkökulma oli, että kaikkia havaittavia ilmiöitä  voidaan selittää ja tulkita monin eri tavoin. Samakin tapahtuma voi merkitä eri ihmisille hyvin erilaisia asioita. Toinen keskeinen ajatus oli, että ihmisen uskomusten ja käytöksen välillä on vahva yhteys. Kolmanneksi ajateltiin, että systeemiä, esimerkiksi perhettä tarkkaileva havainnoitsija on itsekin osa systeemiä ja se, mitä hän havaitsee perheestä, on hänen oma konstruktionsa.

Ajatus perhesysteemin kanssa työskentelevästä työntekijästä toimijana, joka on itsekin systeemin osa, on edelleen tärkeä osa systeemistä lähestymistapaa. Sen sijaan että ammattilainen ajattelisi oman näkemyksensä esimerkiksi perheen tilanteesta tai lapsen käytöksestä heijastelevan objektiivista todellisuutta, hänen tulisi ajatella, että minä näen tämän näin koska…ja tämä on minun konstruktioni…millä kaikilla muilla tavoilla tästä ilmiöstä voitaisiin ajatella?

Sosiaalisen konstruktivismin ja konstruktionismin vaikutus systeemiseen ajatteluun merkitsi, että työntekijän ajattelua ei voida jättää huomiotta, kun asiakkaiden ja perheiden tilanteita arvioidaan. Sen sijaan on  välttämätöntä arvioida, miten työntekijä tulkintoineen ja ajatuksineen vaikuttaa havaintojen kohteeseen eli perheeseen.  Sosiaalinen konstruktionismi on ajattelutapa ja teoriaperinne, joka keskittyy kielenkäyttöön ja merkityksenantoon. Todellisuutta luodaan jatkuvasti vuorovaikutuksessa ”tanssimalla kielellisiä tansseja”. Ajatuksena on, että ihmiset luovat ja tulkitsevat yhdessä, kollektiivisesti, ymmärrystä sosiaalisesta todellisuudesta.  

Sosiaalinen konstruktionismi on tuonut systeemiseen ajatteluun kielen luovaan ja tuottavaan käyttöön perustuvia ideoita, kuten narratiivisuus ja ratkaisukeskeisyys. Narratiivisuuden ydinajatuksena on tutkia perhesysteemeitä niiden kehitystä ja historiaa jäsentäviä tarinoita ja tarinoihin sisältyvää merkityksenantoa tutkimalla. Kun perheen kehitystä tarkastellaan ajassa etenevänä tapahtumaketjuna, josta perheenjäsenet kertovat, tuloksena on tarina tai tarinoita. Kun ajattelemme aikaa, ajattelemme sitä narratiivisesti, tarinana. Tästä näkökulmasta systeemistä ajattelua ei oikeastaan voi olla ilman huomion kiinnittämistä tarinoihin. Jopa ihmiskäsitys on narratiivinen: minuus, identiteetti ja tietoisuus voidaan ajatella narratiivisesti muotoutuneiksi ja samalla jatkuvasti täydentyviksi käsityksiksi siitä, keitä olemme.

Kohti systeemistä asiantuntijuutta

Sosiaalinen konstruktionismi on merkinnyt systeemiselle perheterapialle irrottautumista varhaisesta milanolaisesta ajatuksesta, jossa työntekijä – terapeutti – nähtiin perhettä sen ulkopuolelta tarkkailevaksi asiantuntijaksi. Asiantuntijuuden uudistaminen on ollut eräs keskeinen seuraus perheterapeuttisen ajattelun konstruktionisessa käänteessä.

Eräs vaikuttava esimerkki uudenlaisesta asiantuntijuuskäsityksestä ja työmenetelmästä oli Tom Andrsenin (1992) kehittämä reflektiivinen tiimi. Reflektiivisessä tiimissä  työntekijä ja muutkin reflektoivan tiimin jäsenet jakavat kaikki havaintonsa asiakkaiden kanssa välttäen kaikenlaista salailua ja asiantuntijatiedon mystifiointia. Arkisen kielen käyttäminen nähdään tärkeänä, koska tavoitteena on jakaa ammattilaisen tieto asiakkaiden kanssa ja antaa heidän valita, mitä ammattilaisten esiintuomia ajatuksia ja reflektioita he haluavat pohtia eteenpäin. Andersenin reflektiivisen tiimin idealla on ollut suuri vaikutus systeemiseen ajatteluun ja terapiaan. Reflektiivisen tiimin ideoita sovelletaan edelleen laajasti myös Suomessa.

Dialoginen käänne

Uusimpia kehitysvaiheita systeemisestä perinteestä ammentaneessa perheterapeuttisessa perinteessä on avointen dialogien lähestymistapa, jonka keskeinen kehittäjä on Jaakko Seikkula yhteistyökumppaneineen. Avoimissa dialogeissa kaikille systeemin jäsenille varmistetaan mahdollisuus sanoa oma näkemyksensä käsiteltävästä asiasta. Yhteisymmärrystä ei välttämättä tavoitella – arvokasta ja muutosta tukevaa on jo se, että asioista voidaan puhua yhdessä moniäänisesti. Avoimen dialogin lähestymistapa näyttää olevan usein tuloksellista ilman että päädytään olemaan asioista samaa mieltä.   

Osa dialogisen lähestymistavan edustajista on  nähnyt dialogisuuden ja systeemisyyden olevan ristiriidassa keskenään. Jotkut ovat kuitenkin päätyneet yhdistämään systeemistä ajattelua hypoteeseineen avoimen dialogin ideoihin. Eräs heistä on Paolo Bertrando (2007), jonka ajatuksena on, että työntekijän ei tarvitse, eikä hän voikaan luopua tiedostaan ja asiantuntijuudestaan dialogiin asettuessaan. Työntekijän on kuitenkin tärkeää tiedostaa, miten vajavaisesti hän tietää mitään asiakkaidensa elämästä. Keskeistä on tällöin oman ajattelun tietoinen ja pysyvä kyseenalaistaminen, sekä ristiriitojen ja epäilyn käsittely ilman että aletaan nojautua varmoihin käsityksiin ja asiantuntijatietoon. Paolo Bertrandon mukaan dialoginenkin työntekijä tulee aina tehneeksi – ja saakin tehdä hypoteeseja – kunhan hän kehittää hypoteeseja läpinäkyvästi ja yhdessä asiakkaidensa kanssa. Yhteistä dialogisille lähestymistavoille on, että ne korostavat merkityksenannon keskeisyyttä ja asiakkaiden emotionaalisia kokemuksia. Fokus on vahvasti asiakkaiden kokemuksissa ja huomiota kiinnitetään paitsi uskomuksiin, myös ruumillisiin kokemuksiin ja tunteisiin.

Voiko systeemistä lähestymistapaa määritellä ja manualisoida?

Systeemiselle lähestymistavalle ei ole pyritty kovinkaan merkittävästi etsimään yhtenäistä määritelmää eikä lähestymistapaa ole juurikaan pyritty manualisoimaan. Monet systeemisen lähestymistavan edustajat suhtautuvat lähestymistavan manualisointiin epäilevästi, koska manualisoinnin myötä systeemiselle lähestymistavalle ominainen avoimuus, yhteistoiminnallisuus, kontekstuaalisuus ja luovuus voisivat kärsiä.  Määrittelyn ja manuaalien tarve on kuitenkin noussut esiin esimerkiksi tutkimuksen yhteydessä. Tunnetuin systeemisen lähestymistavan manuaali on Leedsin perheterapian tutkimuskeskuksen tekemä (Leeds Family Therapy Research Center, LFTRC). Manuaali yhdistää milanolaisia, narratiivisia ja ratkaisukeskeisiä systeemisiä ideoita ja esittelee 11 systeemistä teoreettis-eettistä sitoumusta:  

  1. FOKUS SYSTEEMISSÄ: työntekijä keskittyy tutkimaan systeemien toimintaa, ei yksilön piirteitä tai käytöstä
  2. SIRKULAARISUUS: vuorovaikutuskuviot systeemeissä, kuten perheissä ovat luonteeltaan sirkulaarisia, eli keskinäisten palautekehien säätelemiä ja jatkuvasti kehittyviä
  3. YHTEYDET JA KUVIOT: systeemissä havaittavat vuorovaikutuskuviot ja käytös ovat yhteydessä systeemiä sääteleviin uskomuksiin ja koko systeemin toimintaan
  4.  TARINAT JA KIELI: Käytös ja uskomukset luovat perustan tarinoille, joita yksilöt ja perhesysteemit tuottavat yhdessä.
  5. KONSTRUKTIVISMI: Jokainen yksilö tulkitsee ja tekee selkoa maailmasta omasta viitekehyksestään käsin
  6. SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI: Merkityksiä rakennetaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ihmisten kesken. Merkitysten rakentuminen on kontektstisidonnaista ja jatkuvasti muuntuvaa.
  7. KULTTUURINEN KONTEKSTI: Työntekijän/terapeutin tulisi pohtia kontekstin, kulttuurisesti rakentuvien merkitysten ja tarinoiden merkityksellisyyttä ihmisille.
  8. VALTA: Työntekijän tulisi pyrkiä tiedostamaan sekä asiakkaiden systeemeissä esiintyviä valtasuhteita että valtasuhteita, joita rakentuu työntekijän ja asiakkaiden välisiin suhteisiin
  9. TOISEN ASTEEN KYBERNETIIKKA – YHTEISTOIMINNALLISUUS: Ymmärrys todellisuudesta rakentuu  työntekijän ja asiakkaiden yhteistoiminnassa.
  10.  ITSEREFLEKSIIVISYYS: Työntekijöiden tulisi olla valppaana havaitsemaan omat konstruktionsa, oma toimintatyylinsä ja ennakkoluulonsa.
  11. FOKUS VOIMAVAROISSA JA RATKAISUISSA: Työntekijöiden tulisi suhtautua perhesysteemeihin patologisoivaa asennetta välttäen ja keskittyen voimavaroihin ja ratkaisuihin.

Ehdotus systeemisen lähestymistavan määritelmäksi perheiden kanssa työskentelyyn

Laajaa ja monipolvista systeemistä ajatteluperinnettä on ollut haasteellista määritellä yksiselitteisesti perheterapian piirissä. Kun lähestymistapaan halutaan perehtyä, voi määritelmän puute muodostua esteeksi systeemisen lähestymistavan hyödyntämiselle. Siksi voi olla hyödyllistä pyrkiä jollakin tavalla määrittelemään, mistä on kyse. Alla tutkimusartikkelin pohjalta tehty määritelmäyritys lapsi- ja perhepalveluihin:

Systeeminen työote lapsi- ja perhepalveluissa

Systeeminen lähestymistapa perustuu ajatukselle, että yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen kokemat haasteet ja vaikeudet voidaan parhaiten ratkaista siinä systeemissä ja ympäristössä, jossa vaikeudet ovat syntyneetkin.

Asiakkaiden omat kokemukset ja historia ovat paras lähtökohta silloin, kun tarkoituksena on löytää uudenlaisia tapoja käsitellä ajankohtaisia haasteita ja ongelmia. Työskentelyn tavoitteena on asiakkaiden luonnollisista verkostoista löytyvien voimavarojen tunnistaminen ja aktivoiminen. Asiakkaita tuetaan vahvistamaan perhesuhteitaan ja muita tärkeitä ihmissuhteitaan siten, että tärkeät ihmissuhteet palvelevat paremmin kunkin yksilön tarpeita. Tällöin lasten, nuorten tai vanhempien ongelmalliset käyttäytymiskuviot tai oireilu voivat käyvät tarpeettomiksi tai vähemmän häiritseviksi. Vaikka ihmissuhteet ovat työskentelyn keskiössä, työskentelyssä huomioidaan myös ihmisten elämään vaikuttavat arjen olosuhteet ja erilaiset käytännölliset tuen tarpeet.

Työntekijöiden on tärkeää sitoutua kaikessa toiminnassaan ajatukseen sosiaalisen todellisuuden rakentumisesta vuorovaikutuksessa. Työskentelyyn sisältyy tästä näkökulmasta paljon mahdollisuuksia muutostyöhön: kun perheenjäsenet tunnistavat ajattelutapojaan ja uskomuksiaan ja niiden yhteyksiä tunteisiin, käytökseen ja ihmissuhteisiin, avautuu uusia tapoja ajatella ja toimia, jotka tukevat lasten ja perheiden hyvinvointia.  

Systeeminen lähestymistapa merkitsee ihmissuhdekeskeisen ja yhteistoimintaa korostavan asiantuntijuuden vahvistamista lapsi- ja perhepalveluissa. Lähestymistapa merkitsee uudenlaista asiantuntijuutta, jossa keskeistä on asiakkaiden kunnioittava kohtaaminen sekä pyrkimys erilaisten asioiden ja ilmiöiden tunnustelevaan tutkimiseen varman asiantuntijatiedon ja valmiiden ratkaisuehdotusten sijaan.  

Systeeminen ammattilainen pitää tärkeänä tavoitteenaan asiakkaiden toimijuuden ja osallisuuden vahvistamista. Hän pyrkii tunnistamaan  oman tietonsa vajavuuden ja osittaisuuden. Hän suhtautuu uteliaasti ja lempeän kriittisesti omiin ajatuksiinsa ja on valmis kyseenalaistamaan käsityksiään. .

Lähteet:

Lennart Lorås, Paolo Bertrando & Ottar Ness (2017) Researching systemic therapy history. In search of a definition. JOURNAL OF FAMILY PSYCHOTHERAPY 2017, VOL. 28, NO. 2, 134–149 http://dx.doi.org/10.1080/08975353.2017.128565

Paolo Bertrando & Teresa Arcellonia (2006) Hypotheses are dialogues: sharing hypotheses with clients. Road, Oxford OX4 2DQ, UK and 350 Main Street, Malden, MA 02148, USA. Journal of Family Therapy (2006) 28: 370–387 0163-4445 (print); 1467-6427 (online)

Kommentoi