Lastensuojelu, kuten monet muutkin palvelut nojaavat omassa toiminnassaan asiakkaan tilanteen arviointiin. Lastensuojelussa arvioidaan lasten suojelun tarvetta ja vanhempien kykyä vastata lapsen tarpeisiin. Sillä, millaiseen ajatteluun, arvoihin ja asenteisiin arviointityössä sitoudutaan, on merkittäviä seurauksia sekä asiakkaiden kokemuksille palveluista että päätöksille, joita arvioinnista seuraa.

Ernst Salamon ja Imelda McCarthy (2016) pohtivat artikkelissaan lastensuojelun arviointia ja siihen liittyvää systeemistä työnohjausta. Kirjoittajien mukaan lastensuojelun arvioinnissa on tärkeää tunnistaa, kuka määrittelee lapsen tilanteen ongelmalliseksi ja mikä tilanteessa ymmärretään auttamiseksi. Tämä on kirjoittajien mukaan tärkeää kirkastaa, jotta arviointia päästään toteuttamaan eettisesti. 

Tarjoanko apua vai toteutanko toimenpiteitä?

Lastensuojelussa työskennellään usein vastoin asiakkaiden tahtoa, toimitaan epävarman tiedon varassa, kohdataan asiakkaiden vastarintaa, jopa vihaa. Tällaisten jännitteiden keskellä on tärkeää pohtia, miten avuksi oleminen on ylipäänsä mahdollista.

Kirjoittajat lähestyvät aihetta pohtimalla lastensuojelutyön valtuutusta. He toteavat, että lastensuojelutyöntekijä on julkinen viranomainen, jonka valtuutus tulee julkiselta vallalta eli valtiolta. Koska valtuutus tulee sieltä, on työntekijän ensisijainen mandaatti palvella julkista valtaa. Tästä näkökulmasta sosiaalipalvelu on ymmärrettävä paitsi kansalaisille tarjottavana palveluna, myös viranomaisen tekemänä palveluna valtiolle. Lastensuojeluviranomainen on julkisen vallan palveluksessa sekä lapsen suojelutehtävään liittyvää kontrollia harjoittaessaan että lapselle ja perheille tukea tarjotessaan.

Kirjoittajien mukaan asiakkaasta voi tulla lastensuojelutyön toinen ”valtuuttaja”, mikäli asiakas antaa valtuutuksen ottamalla vapaaehtoisesti lastensuojelupalvelua vastaan. Mikäli asiakkaat eivät ota palveluta vapaaehtoisesti, he eivät ole valtuuttajan (commissioner) roolissa, vaan heille muodostuu rooli toimenpiteiden kohteena (target person).

Työntekijöiden on tärkeää selkiyttää tapauskohtaisesti, ovatko asiakkaat vapaaehtoisen auttamisen myötä lastensuojelutyön valtuuttajia vai määrittyvätkö he toimenpiteiden kohteiksi.  

Arviointi – auttamista vai toimenpiteitä?

Kysymys vallasta on lastensuojelun arviointityössä ja ylipäänsä kaikessa lastensuojelutyössä aina oleellinen pohdittava asia. Kirjoittajien mukaan on hyödyllistä määritellä auttaminen toiminnaksi, joka tapahtuu yhteistoiminnassa ja on vapaaehtoista. Ja on hyödyllistä ajatella, että hyvää tarkoittavat teot, jotka eivät perustu suostumukseen, on perusteltua määritellä toimenpiteiksi.  On hyvä tunnistaa, että lastensuojelutyöntekijä elää auttamisen ja toimenpiteiden jännitekentässä: laki määrittelee, mitä lastensuojelun ensisijainen valtuuttaja (valtio) odottaa lastensuojelutyöltä, mutta sitä, minkä laki määrittelee työntekijän velvollisuudeksi, ei asiakas kuitenkaan aina miellä avuksi. Tämän jännitteen tiedostaminen on tärkeää, jotta – kirjoittajien sanoin – kaltoinkohtelun kontrolloinnista ei muodostu ”kaltoinkohtelevaa kontrollointia.”

Systeeminen arviointi –  joko/tai -ajattelusta sekä että ajatteluun

Systeeminen lähestymistapa sisältää monia tärkeitä periaatteita, joista yksi on työntekijän velvollisuus nähdä itsensä osaksi sitä systeemiä, johon pyrkii vaikuttamaan. On tärkeää tunnistaa oman toiminnan konteksti, tilanne, oma rooli ja tehtävä. Klassinen kysymys ”Kuka minä olen tässä?” ohjaa työntekijää sijoittamaan itsensä osaksi sitä kehystä, jonka avulla hän tarkastelee lapsen ja perheen tilannetta.

Kirjoittajat kertovat artikkelissaan Raakelin ja Gunin sekä heidän työntekijöidensä Monikan ja Evan casen esimerkkinä kompleksisesta arvioinnista ja systeemisten näkökulmien soveltamisesta siihen:

Ruotsalainen sosiaalipalvelutoimisto sai tehtäväksi arvioida, voisiko Raakel, 10 v. palata takaisin Gun-äidin luokse. Raakelin sosiaalityöntekijä oli Monika ja äidin sosiaalityöntekijä oli Eva. Evan tehtävänä oli ollut auttaa äitiä päihteidenkäytön, asumisen ja työttömyyden kanssa. Raakel oli sijoitettu 2 -vuotiaana, kyseessä oli ollut vastentahtoinen sijoitus, joka johtui Gunin päihteidenkäytöstä ja siihen liittyvästä elämäntavasta, jossa Raakel jäi vaille huolenpitoa. Gun ei myöskään aikanaan myöntänyt huumeidenkäyttöä. Raakelin ollessa 2-vuotias oli esillä ollut myös epäily Raakelin seksuaalisesta hyväksikäytöstä, epäilyn pohjana oli  tytön käytös päivähoidossa. Nyt, Raakelin ollessa 10-vuotias, Gunin elämässä oli tapahtunut useita myönteisiä elämänmuutoksia mukaan lukien säännöllinen kontakti Raakeliin.

Arviointia oli Raakelin ja Gunin tilanteessa tehtävä ristiriitaisten toiveiden ja tarpeiden keskellä. Vastakkain olivat Raakelin oikeus turvallisuuteen ja vakauteen sekä Gunin oikeus saada tilanteesta uusi arviointi. Tilanteessa jouduttiin huomioimaan perheenyhdistämisen tavoite lapsen ja vanhemman näkökulmasta. Samalla jouduttiin pohtimaan sitä, miten paljon tilanteessa oli perusteita toiveikkuudelle ja miten tilanteessa voitaisiin arvioida mahdollista riskiä.

Ydinkysymyksiksi arvioinnissa muotoutuivat:

Onko Gun muuttunut tarpeeksi tarjotakseen turvallisuutta ja vakautta Raakelille?

Jos Raakel palaa Gunin luokse, onko se hyvä vai huono asia Raakelille?

Työntekijöiden pelot ja huolet liittyivät sijaisperheestä poismuuton seurauksiin Raakelille, aiemmin esillä olleeseen seksuaalisen hyväksikäytön epäilyyn sekä huoleen Raakelin turvallisuudesta. Lisäksi työntekijöillä oli osin ääneen lausumattomia ajatuksia ja antipatioita liittyen Guniin.  

Miten soveltaa systeemistä lähestymistapaa arvioinnissa?

Kirjoittajat kuvaavat, miten tilanteessa lähdettiin jäsentämään arviointia ajatteluprosessina. Keskeistä oli tilanteeseen liittyvien työntekijöiden ajatusten tunnistaminen, tutkiminen ja purkaminen.

Tärkeä työntekijöiden ajattelun tutkimisen strategia oli pyrkimys dikotomioista irrottautumiseen ja siirtyminen tilanteen ja siihen liittyvien riskien ja mahdollisuuksien ”jatkumolliseen” jäsentämiseen. Tällainen lähestymistapa lisää kirjoittajien mukaan työntekijöiden mahdollisuuksia löytää ratkaisuja tilanteeseen sekä asiakkaiden osallisuutta.

Dikotomioiden purkamisessa tarvitaan uudenlaisia kysymyksiä. Esimerkiksi kysymys, tulisiko Raakelin palata kotiin vai jäädä sijaisperheeseen, johtaa dikotomiseen joko/tai -ajatteluun. Sen sijaan, kun tutkitaan kumpaankin vaihtoehtoon liittyviä mahdollisuuksia ja riskejä, päästään arvioinnissa syvemmälle. Tällaisessa pohdinnassa apuna voivat olla esimerkiksi skaalakysymykset:

Asteikolla 1-10…miten hyvä tai huono asia kotiinpaluu olisi Raakelin näkökulmasta?

Mikä saisi numeron nousemaan?

Asteikolla 1-10, kuinka suuri riski liittyy siihen että…

Entä mikä saisi riskin pienenemään ja onnistumisen mahdollisuudet lisääntymään? 

”Huonon äidin” dekonstruktio

Kirjoittajat toteavat, että työntekijöillä on aina hypoteeseja asiakkaista riippumatta siitä lausutaanko niitä ääneen tai nimetäänkö ne hypoteeseiksi. Ne on tärkeää tunnistaa ja sanoittaa. Raakelin tilanteessa työntekijät tunnistivat hypoteesinsa, jonka mukaan äiti on saattanut kohdella Raakelia seksuaalisesti kaltoin tai ollut välittämättä siitä, että muut tekevät niin. 

Tämän äitiä koskevan hypoteesin avaamiseen lähdettiin arviointiin liittyvässä työnohjauksessa pohtimalla yhdessä, miten äiti on voinut päätyä toimimaan näin. Seurauksena syntyi pohdintaa äidin taustasta ja myötätunto äitiä kohtaan kasvoi. Uusille, työskentelyä tukeville kysymyksille rakentui tilaa, kuten:

Kuinka Raakelin siirtymä äidin luokse voisi mennä mahdollisimman kivuttomasti?

Mitä toimenpiteitä tämä edellyttäisi?

Minkä pitäisi muuttua, jotta Raakelilla olisi turvallista äidin luona?”

Tällainen pohdinta puolestaan johti ottamaan seuraavia askeleita työskentelyssä:

• äidin ja Raakelin yhteistä aikaa lisätään vähitellen
• äidin ja Raakelin tapaamisia valvotaan ja havainnoidaan 
• sijaisvanhempien rooli prosessissa tunnistetaan ja heidän kanssaan työskennellään
• perheen jälleenyhdistämisvelvoitetta käsitellään sijaisvanhempien kanssa
• sijaisvanhempia tuetaan heidän prosessissaan liittyen Raakelin mahdolliseen siirtymään äidin luokse

Pohdinta johti myös pyrkimykseen tunnistaa Raakelia suojelevat mekanismit. Tällaisiksi tunnistettiin 

• Gunin tietoisuus Raakelin seksuaalisen hyväksikäytön riskistä ja seurauksista
• resurssi-ihmisten kartoittaminen Gunin ja Raakelin tueksi
• Raakelin luottoihmisten tunnistaminen
• Gunin ja Raakelin suhteen havainnointi
• läheisistä ja verkostosta muodostuvan ”resurssisysteemin” huomioiminen suojelevan turvaverkon rakentamisen ja riskinhallinnan tukena tilanteessa.

Edellä kuvattu lähestymistapa johti työntekijöitä hahmottamaan erilaisia reittejä ja mahdollisuuksia kohti Raakelin turvallisuuden varmistamista ja riskien pienentämistä, mikäli Raakel palaisi kotiin.

Lastensuojelussa on vaalittava toivoa ja huomioitava riskit

Kirjoittajat toteavat, että lastensuojelun arvioinnissa ei voida katsoa vain ratkaisuja. On katsottava myös sitä, minkä pitäisi muuttua. Tämä edellyttää, että lapsen tilanteeseen ja turvallisuuteen liittyviä tavoitteita selkiytetään. Riskinarvioinnissa on suositeltavaa pohtia mahdollisuuksien ja riskien lisäksi sitä, mitä huonoimmillaan voisi seurata erilaisista lapsen elämään ja arkeen liittyvistä ratkaisuista. On tärkeää pohtia, mikä kaikki tällä hetkellä varmistaa lapsen turvallisuutta, onko se riittävää ja ellei ole, mitä vielä pitäisi tehdä.

Arviointia voi selkiyttää myös, kun tiimi pohtii, mikä sen tehtävä sekä yleisesti että juuri tämän asiakkaan kohdalla on, mitä laki sanoo ja mitä organisaatio edellyttää. Tiimi voi yksittäisen lapsen kohdalla pohtia myös, mitä se haluaa tehdä, voi tehdä, saa tehdä, mitä sen pitää tehdä ja millä tavalla lastensuojelu voi olla tuottamassa ratkaisuja ja uusia mahdollisuuksia lapsen turvallisuuden ja hyvinvoinnin vahvistamiseksi.

Millaisia ajatuksia artikkeli herätti? Missä määrin arviointityössä pyritään tunnistamaan oman ajattelun piirteitä? Millaisia keinoja on saada asiakkaan valtuutus arviointityölle? Entä mitä työskentelylle merkitsee, jos arviointi määrittyy asiakkaan näkökulmasta vastentahtoiseksi toimenpiteeksi?

Lähde: Ernst Salamon & Imelda McCarthy (2016) Hope and Risk – systemic practices for supervision and assessment in child protection. Teoksessa Imelda McCarthy & Gail Simon (2016) Systemic Therapy as Transformative Practice