Laadukasta teetä ehjään kuppiin – voidaanko hallinnollisia käytäntöjä muotoilla vahvuus- ja suhdeperustaisen työskentelyn mahdollistamiseksi lastensuojelussa?

Vahvuus- ja suhdeperustainen, voimavaroihin keskittyvä ja  ihmissuhteita ja luottamusta rakentava työskentely on todettu useissa tutkimuksissa ja kirjallisuuskatsauksissa suositeltavaksi tavaksi työskennellä lastensuojelussa sekä lasten ja nuorten että heidän läheistensä kanssa. Tämä työote on myös sosiaalityön ammatillisuuden ydintä. Julkisten palvelujen järjestämistavassa ja toimintalogiikassa on kuitenkin piirteitä, jotka voivat tehdä ammattilaisille vaikeaksi toimia vahvuus- ja suhdeperustaisesti.

Vahvuus- ja suhdeperustaisen työskentelytavan ja julkishallinnon toimintalogiikan välinen suhde on kuin tee ja teekuppi.  Laadukas tee on ammattilaisten arvoperustaista, sitoutuvaa ja taitavaa työskentelyä ja osaamista suhde- ja vahvuusperustaisesti lapsen tai nuoren ja hänen läheistensä kanssa. Teekuppi puolestaan on julkishallinnon toimintaympäristö arvostuksineen, käytäntöineen ja sääntöineen sekä muine reunaehtoineen.

Kun työtä julkisissa palveluissa halutaan vahvuus- ja suhdeperustaisen työotteen avulla  kehittää vaikuttavammaksi, ei riitä, että vanhaan kuppiin kaadetaan laadukasta teetä. On katsottava myös, onko kuppi ehjä, sopivan kokoinen ja muotoinen.

Tämä haastaa ammattilaisia, johdon edustajia ja asiakkaita yhdessä pohtimaan, mikä nykyisessä toimintaympäristössä – teekupissa – vaatii korjausta tai päivittämistä.

Nuorten myönteinen tunnistaminen ja julkishallinnon toimintalogiikka

Muutamia vuosia sitten toteutettiin tärkeä tutkimushanke, jonka keskeinen käsite oli myönteinen tunnistaminen. Se viittaa tarpeeseen tunnistaa nuori palveluissa(kin) hänelle tärkeiden asioiden ja vahvuuksien kautta. Tutkijoiden analyysin mukaan varhaisen puuttumisen paradigma on hallinnut suomalaisia lapsi- ja nuorisopalveluita vuosikymmenten ajan. Paradigma perustuu ongelmien yksilöllistämiseen, normaalin ja poikkeavan kehityksen väliseen erotteluun sekä tiedollisiin hierarkioihin, joissa ammattilaisten tieto asetetaan lasten, nuorten ja perheiden oman tiedon yläpuolelle. Tämän seurauksena suomalaisiin palveluihin on muodostunut mukaan ongelmaperusteisia ja yksilöllistäviä institutionaalisia kulttuureja. (Häkli, Korkiamäki & Kallio, 2018.)

Myönteinen tunnistaminen kuulostaa inhimillisenä käytäntönä yksinkertaiselta ja helposti hyväksyttävältä. Sen ensimmäinen ulottuvuus on tutustuminen lapseen tai nuoreen tämän omassa elämismaailmassa. Tilan rakentaminen ammatillisissa kohtaamisissa asioille, jotka ovat oikeasti nuorille tärkeitä, edellyttää arkista yhteistä tekemistä, kuten biljardin pelaamista, asioilla käymistä tai muuta yhteistä toimintaa, joka luo mahdollisuuksia epämuodollisille keskusteluille. Tällaisten kohtaamisten ja keskustelujen kautta ammattilainen voi oppia ymmärtämään nuorelle merkityksellisiä asioita (Häkli ym., 2018, s. 6). Myönteisessä tunnistamisessa ei ole kyse yleisestä myönteisestä palautteesta, vaan siitä, että nuori tulee kohdatuksi siten kuin hän haluaa tulla kohdatuksi (Häkli, Korkiamäki & Kallio, 2018, s. 7-8).

Yksinkertainen asia kuitenkin monimutkaistuu, kun sen kontekstina on julkishallinnollinen organisaatio. Siellä toimiville ammattilaisille lasten ja nuorten kohtaaminen toiminnallisesti ja epämuodollisesti ei aina ole mahdollista. Monenlaiset vakiintuneet toimintakäytännöt, aikarajat ja säännöt ohjaavat ammattilaisia katsomaan nuoria institutionaalisten kategorioiden kautta ja kohtaamaan heitä aikuisjohtoisissa tapaamisissa ja neuvotteluissa (vrt. Häkli ym., 2018; Pascoe ym., 2023).

Vanhemmat ja julkishallinnon toimintalogiikka

Entäpä sitten vanhemmat?

Myönteisen tunnistamisen ajatusta ei ole toistaiseksi sovellettu lastensuojelua koskevassa tutkimuksessa vanhempiin. Ajatusta lähellä on kuitenkin tutkimus, jossa on tarkasteltu vahvuuskeskeistä ja suhdeperustaista työskentelyä vanhempien kanssa. Vahvuuskeskeinen työskentely pyrkii rakentamaan luottamusta, osallisuutta ja yhteistyötä perheiden kanssa, ja tutkimusten mukaan tällainen työskentely lisää vanhempien sitoutumista palveluihin sekä tukee myönteisiä muutoksia perheiden elämässä (Kemp ym., 2014; Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Suhdeperustaisessa työskentelyssä korostuvat luottamus, vastavuoroisuus, perheen äänen kuuleminen, yhteinen tavoitteiden rakentaminen sekä vanhempien ja lasten toimijuuden vahvistaminen. Perheitä pidetään oman elämäntilanteensa asiantuntijoina, ja työskentelyn tavoitteena on rakentaa yhteistyötä viranomaisten ja perheiden välille sen sijaan, että vanhemmat nähtäisiin vain toimenpiteiden kohteina. Samat periaatteet ovat tunnistettavissa myös suomalaisessa myönteisen tunnistamisen lähestymistavassa, jossa ihmisten omat merkitykset, kokemukset ja toimijuus asetetaan työskentelyn lähtökohdaksi (Häkli, Korkiamäki & Kallio, 2018).

Jännitteet suhde- ja vahvuusperustaisen työn ja julkishallinnon toimintalogiikan välillä

Jos tutkimus kerran tukee suhde- ja vahvuusperustaista työskentelyä, mikä sitä sitten estää julkisissa palveluissa?  Mitä jännitteitä on suhdeperustaisen työotteen ja julkishallinnon välillä. Alla esimerkkejä lastensuojelusta.

Ensimmäinen jännite liittyy kontrollin ja toimijuuden väliseen suhteeseen. Lastensuojelu on vahvasti lainsäädännöllisesti säädeltyä toimintaa, jossa työntekijöillä on velvollisuus suojella lasta myös tilanteissa, joissa vanhemmat eivät hyväksy viranomaisten näkemyksiä tai toimenpiteitä. Kun vahvuuskeskeinen työskentely pyrkii vahvistamaan perheen omaa toimijuutta, päätösvaltaa ja kykyä löytää ratkaisuja omiin tilanteisiinsa, syntyy tästä  jatkuva tasapainottelun tarve sen välillä, miten paljon painotetaan perheen omaa toimijuutta ja miten varmistetaan lapsen turvallisuus sekä oikeusturva. (esim. Kemp ym., 2014; Child Welfare Information Gateway, 2021; Toros & Falch-Eriksen, 2021.)

Toinen jännite liittyy yksilölliseen räätälöintiin ja yhdenvertaisuuteen. Vahvuuskeskeinen työskentely korostaa asiakkaan ainutlaatuisuutta, yksilöllisiä tavoitteita ja tilanteeseen sovitettua tukea. Julkishallinnon näkökulmasta taas korostuvat yhdenvertaisuus, läpinäkyvä päätöksenteko ja mahdollisimman tasapuoliset toimintakäytännöt. Käytännön työssä ammattilaiset joutuvat jatkuvasti arvioimaan, kuinka paljon työskentelyä voidaan mukauttaa yksittäisen perheen tilanteeseen ilman, että asiakkaiden yhdenvertainen kohtelu vaarantuu. Tämä kuvastaa professionaalisen harkinnan ja hallinnon yhdenvertaisuusperiaatteen välistä jännitettä, joka on tunnistettu myös perheiden osallistumista käsittelevässä tutkimuksessa. (esim. Melz, 2021; Pascoe ym., 2023.)

Kolmas jännite liittyy riskien tunnistamisen ja vahvuusperustaisen työskentelyn väliseen suhteeseen. Lastensuojelun perustehtävään kuuluu riskien tunnistaminen ja hallinta. Työntekijöiden tulee arvioida esimerkiksi kaltoinkohtelua, väkivaltaa, laiminlyöntiä ja muita lapsen turvallisuutta uhkaavia tekijöitä. Tällöin huomio kohdistuu helposti vanhemmuuden puutteisiin ja ongelmiin. Vahvuuskeskeinen työskentely puolestaan suuntaa huomion siihen, mikä perheessä toimii, millaisia voimavaroja on käytettävissä, mikä suojaa lasta ja missä muutosta on jo tapahtumassa. Systemaattisen kirjallisuuskatsauksen mukaan vahvuuslähtöinen työskentely tukee yhteistyösuhteen rakentumista, vanhempien voimaantumista sekä perheen kykyä löytää ratkaisuja omiin tilanteisiinsa (Toros & Falch-Eriksen, 2021). Kyse ei ole vaihtoehtoisista tai toisiaan poissulkevista näkökulmista, vaan kahdesta erilaisesta tiedonmuodostuksen logiikasta, joita lastensuojelussa tarvitaan samanaikaisesti. Riskien tunnistaminen suojaa lasta, kun taas voimavarojen tunnistaminen auttaa rakentamaan muutosta yhdessä perheen kanssa. (Kemp ym., 2014; Toros & Falch-Eriksen, 2021.)

Neljäs jännite liittyy asiantuntijavallan ja yhteistyökumppanuuden väliseen suhteeseen. Vahvuuskeskeinen työskentely korostaa asiakkaiden voimaannuttamista, osallisuutta ja tasavertaista yhteistyötä, mutta lastensuojelun työntekijällä säilyy julkiseen valtaan perustuva päätösvalta. Työntekijä voi tehdä ratkaisuja, käynnistää prosesseja ja käyttää viranomaisvaltaa myös silloin, kun asiakkaat eivät niitä toivo. Tästä syystä täydellistä tasavertaisuutta ei voida saavuttaa (Toros & Falch-Eriksen, 2021). Tutkimuskirjallisuuden mukaan tätä jännitettä voidaan kuitenkin lieventää avoimuudella, läpinäkyvyydellä, luottamuksen rakentamisella sekä sillä, että vanhemmat tunnistetaan oman elämänsä asiantuntijoiksi. Erityisen tärkeäksi on osoittautunut vanhempien kokemus siitä, että heidän näkemyksiään kuunnellaan ja että he voivat osallistua tavoitteiden asettamiseen sekä päätöksentekoon (esim. Kemp ym., 2014).

Näin tarkasteltuna vahvuuskeskeinen ja suhdeperustainen työskentely eivät poista julkishallinnon ja lastensuojelun rakenteellisia jännitteitä, mutta ne tarjoavat keinoja toteuttaa viranomaistehtävää tavalla, joka vahvistaa vanhempien toimijuutta, luottamusta ja osallisuutta samalla kun lapsen turvallisuus ja oikeudet turvataan. (Kemp ym., 2014; Toros & Falch-Eriksen, 2021; Häkli, Korkiamäki & Kallio, 2018.)

Teekupin muotoileminen – mitä se voisi olla?

Miksi lastensuojelun julkishallinnollista toimintaympäristöä ja käytäntöjä eli teekuppia sitten pitäisi muotoilla ja mitä tällainen muotoilu olisi konkreettisesti? Eikö ammattilaisten kouluttaminen ja tutkimusperustaisten menetelmien käyttöönotto riitä? Vastaus on: ei riitä. Jos organisaation arkiset rakenteet, säännöt ja vallitsevat ajattelutavat jäävät ennalleen, uuden koulutuksen tuottamaa osaamista ei välttämättä saada käyttöön asiakkaita hyödyttävällä tavalla.  Jos julkisten palvelujen hallinnollisesti säädeltyjen prosessien, eli teekupin muoto määrittyy pelkästään hallinnon tavoitteista käsin,  lastensuojelun teekuppia ei saada täyttymään ammattilaisten osaavalla suhdeperustaisella työllä,  vaikka henkilöstö olisi kuinka hyvin koulutettua (vrt. Pascoe ym., 2023). Osaamiselle tulee rakentaa paikka, jossa sitä käytetään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että työskentelyä kehystävät työvaiheet, käytännöt ja prosessit tulee muotoilla osaamisen käyttöä tukeviksi.

Julkishallinnon toimintalogiikka korostaa arviointia, päätöksentekoa, palveluiden järjestämistä, prosessin lainmukaisuudesta huolehtimista ja dokumentointia. Kaikki tärkeitä, vaan ei riittäviä asioita vaikuttavan työskentelyn kannalta.

Millainen sitten olisi tietoisesti vahvuus- ja suhdeperustainen toimintalogiikka läpileikkaavana periaatteena lastensuojelun työskentelyprosesseissa?

Miten prosessin vaiheita ja työtapoja voitaisiin yhdessä muotoilla sellaisiksi, että taitavien ja osaavien ammattilaisten olisi mahdollista nykyistä useammin keskittyä vaikuttavan työn ytimiin: rakentamaan lapsen ja perheen kanssa riittävän turvallista yhteistyösuhdetta, tunnistamaan lapsen turvallisuutta uhkaavat ja sitä vahvistavat tekijät, rakentamaan yhteistä tilanneymmärrystä, tukemaan perheen, lapsen ja läheisverkoston toimijuutta sekä seuraamaan tapahtuuko lasten, nuorten ja perheiden elämässä merkityksellistä muutosta (Kemp ym., 2014; Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Tällainen fokus ei poista hyvän hallinnon vaatimuksia, mutta se paikantaa hallinnolliset toimenpiteet välineeksi, jonka tarkoituksena on tukea sekä oikeuksien toteutumista että mahdollisimman laadukasta muutostyötä. (vrt. Pascoe ym., 2023; Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Miten lastensuojelun työskentelylle voidaan muotoilla suotuisat olosuhteet?

Suhdeperustaisessa työskentelyssä ensimmäiset kontaktit ovat tärkeitä. Ne viestivät asiakkaaksi tuleville nuorille ja perheille, tunnistetaanko heidät ongelman kantajina vai oman elämänsä toimijoina. Alkuvaiheen työskentelyssä teekupin muotoilu voisi olla jotain sellaista, joka vähentää asiakkaiden pelkoa ja hämmennystä ja vahvistaa asiakkaiden osallisuuden ja toimijuuden kokemuksia.

Muotoiltavia asioita voivat alkuvaiheen työskentelyssä olla esimerkiksi ensimmäisen yhteydenoton sanamuodot; kutsukirjeet ja päätöstekstit; aloitustapaamisen rakenne; tapa, jolla lastensuojelun tehtävää selitetään; kysymykset, joita tehdään perheen tilanteeseen tutustumiseksi; perheiden mahdollisuus valmistautua tapaamiseen; lapselle tarjottava tieto ja tuki.

Painopisteen siirtäminen esimerkiksi lastensuojeluilmoitusta käsiteltäessä asiakkaan kokemuksiin voisi toteutua esimerkiksi asiakkaille tehtävien kysymysten miettimisenä uudelleen. Voisivatko kysymykset olla jotain tämänkaltaista:

• Mitä meidän pitäisi ymmärtää teidän elämästänne?
• Mistä olette tällä hetkellä erityisen huolissanne?
• Mikä kaikki auttaa teitä selviytymään?
• Ketkä ovat lapselle ja perheelle tärkeitä ihmisiä?
• Mitä ette haluaisi palvelujärjestelmän tekevän?
• Mistä huomaisitte, että työskentelystä on hyötyä?
• Miten haluatte osallistua tilanteen arviointiin?

Myönteinen tunnistaminen alkuvaiheen työskentelyssä ei ole vahvuuksien luettelemista vaan tapa varmistaa, että organisaatio antaa työntekijälle mahdollisuuden todella tutustua lapseen ja perheeseen. Vastaavalla tavalla voitaisiin muotoilla muutkin asiakasprosessin kriittiset vaiheet.

Ajankäytön ja työskentelyn rytmin muotoileminen

Suhdeperustainen työ edellyttää aikaa, jatkuvuutta ja mahdollisuutta ammattilaisille perehtyä asiakkaan tilanteeseen. Julkishallintoon liittyy kuitenkin keskeisesti  pyrkimyksiä työskentelyn standardointiin. Toimintalogiikka tuottaa työn pirstoutumista, riskeihin fokusoimista, tilivelvollisuusvaatimuksia ja lisääntyvää dokumentointia (Pascoe ym., 2023). Lastensuojelun työskentelyn kannalta keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, mitkä arvot ohjaavat työntekijöiden työtä ja miten hallitseva asema hallinnon vaatimuksilla ja toisaalta merkityksellisellä työskentelyllä asiakkaiden kanssa on. Asetelma ei ole joko/tai. Tarkastelemalla hyvän hallinnon ja lainmukaisuuden vaatimuksia yhdessä vahvuus- ja suhdeperustaisen työskentelyn kanssa ja korostamalla työskentelyn merkityksellisyyttä asiakkaille voidaan löytää tasapaino, jossa molemmat toteutuvat (Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Keskeisiä muotoilun kysymyksiä voisivat tästä näkökulmasta olla esimerkiksi: mikä mahdollistaa ammattilaisille keskittymisen suoraan asiakastyöhön ja miten tälle voidaan raivata lisää tilaa; miten ammattilaisille varmistetaan mahdollisuus valmistautua kohtaamisiin asiakkaiden kanssa sekä jälkireflektioon; miten vähennetään organisaatiolähtöisiä työntekijävaihdoksia; miten mahdollistetaan tapaamiset asiakkaalle luontevissa ympäristöissä; miten akuuttien tilanteiden vaatima työ sovitetaan yhteen rauhallisen muutostyön kanssa; missä määrin prosessit joustavat asiakkaiden yksilöllisten tarpeiden mukaan; onko työntekijällä lupa viipyä olennaisessa asiassa (Pascoe ym., 2023; Toros & Falch-Eriksen, 2021)

Arvioinnin ja tiedonmuodostuksen muotoileminen

Hallinnollinen toimintalogiikka on perinteisesti korostanut ammattilaisten tietoa lapsen tai vanhemman kokemusta enemmän (Häkli, Korkiamäki & Kallio, 2018, s. 1). Eräs muotoilun kohde voisivat olla arvioinnin ja tiedonmuodostuksen käytännöt.

Olisiko tärkeää kirkastaa yhdessä ammattilaisten, asiakkaiden ja johdon voimin kuka saa määritellä ongelman; mitä pidetään luotettavana tietona; miten eriävät näkemykset kirjataan; erotetaanko havainto, tulkinta ja johtopäätös toisistaan; näkyvätkö dokumenteissa myös voimavarat, suhteet ja muutospotentiaali; saako asiakas kommentoida työntekijän tulkintoja ja tarkastellaanko myös palvelujärjestelmän omaa toimintaa osana ongelmaa (Häkli ym., 2018; Child Welfare Information Gateway, 2021).

Asiakkaan tilanteen myönteisesti tunnistava arviointi ja dokumentointi ei tarkoita riskien kaunistelua, vaan lastensuojelun perustehtävän läpinäkyvää esille tuomista samalla kun lasten ja perheiden tilanteista rakennetaan yhteistä käsitystä mahdollisimman yhteistoiminnallisesti ja asiakkaan tietoa ja kokemuksia esiin kutsuen (Kemp ym., 2014; Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Kokousten ja päätöksenteon muotoileminen

Kokouskäytännöt ovat yksi ”lastensuojelun teekupin” näkyvimmistä osista sekä ammattilaisille että asiakkaille. Kokouskäytäntöihin liittyviä kysymyksiä voisivat olla esimerkiksi kutsutaanko lapsi ja perhe mukaan vain tiedonantajiksi vai yhteisen ymmärryksen rakentajiksi; määritelläänkö kokouksen agenda yhdessä heidän kanssaan; saavatko asiakkaat tietää etukäteen, mistä keskustellaan ja miten asioista päätetään; miten ihmisistä puhutaan kokouksissa ja niiden ulkopuolella; tehdäänkö päätökset asiakkaalle ymmärrettävällä tavalla ja tahdilla; kirjataanko kokouspöytäkirjoihin myös erimielisyydet; päättyykö kokous yhteisesti ymmärrettyyn seuraavaan askeleeseen.

Suunnitelmien, tavoitteiden ja palvelupäätösten muotoileminen

Lastensuojelun asiakastyötä ohjaavat asiakassuunnitelmat ovat eräs keskeinen kohta lastensuojelun sosiaalityön prosessissa. Niiden osalta voidaan kysyä, mitä tarkoitusta asiakassuunnitelmien tekemisen tapa toteuttaa. Edistetäänkö niiden avulla ensisijaisesti hallinnollista prosessia vai muutostyötä?

Kompleksisissa lastensuojelun tilanteissa on tärkeää rakentaa ja tarkentaa tavoitteita jatkuvasti. Ymmärrettävä ja yhdessä rakennettu tavoite on tutkimustiedon perusteella eräs tärkeimmistä muutostyön onnistumisen edellytyksistä.

Tavoitteiden asettamista voitaisiin muotoilla pohtimalla kuka ”omistaa” tavoitteen eli on aidosti sen takana; mikä on sopiva tavoitteiden määrä; millaisella kielellä tavoitteita tulee asettaa; mikä on asiakassuunnitelman sopiva aikajänne; millä tavalla ja miten usein suunnitelmia tulisi tehdä ja seurat jos ne ajateltaisiin muutostyön välineiksi; missä määrin asiakassuunnitelmaa voitaisiin muokata perheen ja ympäröivän verkoston toimintasuunnitelmaksi palvelusuunnitelman sijaan. Miten esimerkiksi systeemiselle työskentelylle ominainen ajatus pienten askelten merkityksestä saataisiin mukaan suunnitelmien tekemiseen ja tavoitteiden asettamiseen?

Mittareiden ja palautekäytäntöjen muotoileminen

Mittaaminen ja suoritusten seuraaminen on tärkeä osa organisaatioiden elämää. Myös niihin pätee ajatus, että organisaatiot saavat sitä mitä tilaavat. Jos mitataan vain määräaikoja, käyntimääriä, tehtyjä suunnitelmia ja päätöksiä, niin organisaatio oppii tuottamaan niitä (Pascoe ym., 2023). Mikä muuttuisi, jos myös mittarit ja seuranta alkaisivat tukea suhdeperustaista työskentelyä ja osallisuuden toteutumista?

Lastensuojelun teekuppia muotoiltaessa on tärkeää pohtia myös mittareita ja palautekäytäntöjä. Tärkeimpiä mitattavia asioita olisivat esimerkiksi se, kokeeko lapsi tulleensa kuulluksi; ymmärtääkö perhe, mitä tapahtuu ja miksi; onko yhteinen tavoite olemassa; onko luottamus vahvistunut; kokeeko perhe saavansa todellisia vaikuttamisen mahdollisuuksia; onko yhteistyötä muutettu saadun palautteen perusteella ja ovatko lapsen arjen turvallisuus, suhteet ja toimintamahdollisuudet muuttuneet.

Johtamisen, reflektion ja työntekijän toimijuuden muotoileminen

Työntekijät eivät pysty vahvistamaan asiakkaan toimijuutta organisaatioissa, jotka heikentävät heidän omaa ammatillista toimijuuttaan (Pascoe ym., 2023; Toros & Falch-Eriksen, 2021).

Tämä johtaa kysymään, miten johtaminen rakentaa tilaa suhde- ja vahvuusperustaiselle työskentelylle: miten oppimista johdetaan; miten reflektiivistä tilaa ja aikaa luodaan ja suojellaan; tarkastellaanko valtaa, tunteita ja vuorovaikutusta osana ammatillista työtä; miten johtamisella viestitään ammattilaisille organisaation tahtotilaa siitä, millaista työskentelyä ja työntekijyyttä toivotaan.

Johtamisen eräs tärkeä tehtävä on luoda foorumeita, joissa johtajat auttavat ammattilaisia tasapainon löytämisessä hallinnon vaatimusten ja suhdeperustaisen työn mahdollistamisen välille (Pascoe ym., 2023). Asiakaskokemuksen ja muutostyön näkökulmasta tärkeät hallinnolliset käytännöt tulisi arvioida pohtimalla, vahvistavatko vai heikentävätkö ne lapsen ja perheen tunnistetuksi tulemista, toimijuutta, turvallisuutta ja luottamuksellista yhteistyösuhdetta.

Tällöin lastensuojelun teekuppia ei muotoilla vain niin, että myönteinen tunnistaminen, vahvuus- ja suhdeperustainen työskentely mahtuu hallinnon sisälle. Sen sijaan hallinnon arkiset käytännöt muotoillaan aktiivisesti suojelemaan, kannattelemaan ja mahdollistamaan suhdeperustaista muutostyötä.

Lähteet

Child Welfare Information Gateway. (2021). Family Engagement: Partnering With Families to Improve Child Welfare Outcomes. U.S. Department of Health and Human Services, Administration for Children and Families, Children’s Bureau. Julkaisun tiedot ja kokoteksti

Häkli, J., Korkiamäki, R. & Kallio, K. P. (2018). ‘Positive recognition’ as a preventive approach in child and youth welfare services. International Journal of Social Pedagogy, 7(1), 5. https://doi.org/10.14324/111.444.ijsp.2018.v7.1.005

Kemp, S. P., Marcenko, M. O., Lyons, S. J. & Kruzich, J. M. (2014). Strength-based practice and parental engagement in child welfare services: An empirical examination. Children and Youth Services Review, 47, 27–35. https://doi.org/10.1016/j.childyouth.2013.11.001

Melz, H. (2021). Evaluating Family Engagement in Child Welfare: A Primer for Evaluators on Key Issues in Definition, Measurement, and Outcomes. U.S. Department of Health and Human Services, Administration for Children and Families, Children’s Bureau. Julkaisun tiedot ja kokoteksti

Pascoe, K. M., Waterhouse-Bradley, B. & McGinn, T. (2023). Social workers’ experiences of bureaucracy: A systematic synthesis of qualitative studies. The British Journal of Social Work, 53(1), 513–533. https://doi.org/10.1093/bjsw/bcac106

Toros, K. & Falch-Eriksen, A. (2021). Strengths-based practice in child welfare: A systematic literature review. Journal of Child and Family Studies, 30, 1586–1598. https://doi.org/10.1007/s10826-021-01947-x