Tutkimusta ja bloggailua

24 helmikuun, 2023

Sain viime vuoden lopulla käsiini Jaakko Seikkulan tuoreen kirjan “Dialogi parantaa – mutta miksi?”. On todella hienoa, että tällainen dialogisuutta avaava perusteos on julkaistu suomenkielellä. Nostan tässä blogissa esiin joitakin itselleni tärkeitä Jaakko Seikkulan ajatuksia, joita voi soveltaa niin asiakastyössä kuin työnohjaajankin työssä.

Dialogissa oleminen alkaa syntymästä

Seikkulan mukaan dialogissa toisten kanssa oleminen on ominaista ihmiselle syntymästä saakka.  Dialogi ei merkitse vain tai ensisijaisesti puhumista ja kielellistä vuorovaikutusta, vaan kokonaisvaltaisempaa, ruumiillista vuorovaikutuksessa olemista nykyhetkissä, toistuvissa tässä-ja-nyt -kohtaamisissa.

Kun ihminen syntyy, hän oppii aivan ensimmäiseksi hengittämään ja heti sen jälkeen hänestä tulee aktiivinen osallistuja dialogisiin suhteisiin. Tämä näkyy jo vastasyntyneen elämässä: vastasyntynyt reagoi heti synnyttyään ympärillään olevien ihmisten ilmaisuun. Dialogissa on kyse jokapäiväisestä, jatkuvasti läsnä olevasta prosessista.

Huomaaminen, hyväksyminen ja vastaaminen auttavat

Toisen ilmaisun huomaaminen, hyväksyminen ja siihen vastaaminen sisältää Seikkulan mukaan jo sellaisenaan elementtejä, jotka parantavat. Vastatuksi tuleminen auttaa vaikeuksissa olevaa ihmistä löytämään omia psyykkisiä voimavarojaan.

Dialogisessa ajattelussa pidetään tärkeänä tietoista pidättäytymistä interventionistisesta ja asiakasta johdattelevasta asenteesta. Sen sijaan työntekijän/terapeutin – ja työnohjaajankin – tehtävänä on asettua luomaan avoin ja hyväksyvä tila, jossa asiakkaiden on mahdollista puhua kaikista sellaisista asioista, joita heillä on mielessään ja joista he kokevat tarvetta puhua.

Avoimen ja hyväksyvän tilan luomiseksi erilaiset kohtaamistilanteet on hyvä aloittaa mahdollisimman avoimia kysymyksiä esittämällä sen sijaan että puheenaiheita määritellään tai teemoitellaan etukäteen.  Keskeistä on olla aina uusissa kohtaamistilanteissa avoin ja valmis vastaamaan kaikkeen siihen, mitä läsnäolevat ihmiset nostavat esiin. Toiselle vastaaminen voi olla esimerkiksi asiakkaan sanojen toistamista tai sanottuun perustuvan uuden kysymyksen esittämistä. Tärkeää on tavalla tai toisella liittyä toisen ilmaisuun ja heijastella sitä. Toiselle vastaamisen ajatusta voidaan kuvata myös “toisen kokemukseen osallistumiseksi” (Seikkula 2022). Tämä osallistuminen on Seikkulan mukaan kokonaisvaltaista, kehollista kytkeytymistä siihen, mitä toinen kokee kokemuksistaan kertoessaan.

Interventionismi kyseenalaistuu

Dialogisuuden periaate ohjaa luopumaan joistakin työskentelyä aiemmin ohjanneista toimintatavoista. Esimerkiksi etukäteen määriteltyjen suunnitelmien tekeminen asiakastyössä ei ole dialogisen lähestymistavan mukaista. Sen sijaan jokaisen kohtaamisen ajatellaan tuottavan uuden suunnitelman. Suunnitelmien toistuvan uudistamisen prosessit ovat osoittautuneet hyvin hyödyllisiksi esimerkiksi vakavan depression ja skitsofrenian hoidossa.  Muutoksia ei ajatella saatavan aikaan siten, että terapeutti tai työntekijä suunnittelee omin päin erilaisia perhesysteemiin kohdentuvia interventioita. Sen sijaan terapeutin/työntekijän tehtäväksi tulee sellaisen avoimen dialogin mahdollistaminen, jossa kaikki äänet tulevat kuulluiksi. Parantavaksi toiminnaksi ymmärretään yksinkertaisesti uusien sanojen löytäminen kuvaamaan sitä, mitä parhaillaan koetaan tai on koettu.  

Moniäänisyyden voima

Seikkulan mukaan erilaisissa auttamistyön kohtaamistilanteissa kuten hoitokokouksissa on aina läsnä runsaasti erilaisia ääniä. Ne voi ymmärtää menneestä elämästä kumpuavina kokemuksia, jotka tavalla tai toisella kytkeytyvät parhaillaan puhuttavaan asiaan.  Kaikissa vuorovaikutustilanteissa on läsnä sekä horisontaalisia ääniä eli mukana olevien eri ihmisten erilaisia tulokulmia keskusteluun, että vertikaalisia ääniä, eli yhden ja saman ihmisen sisällä herääviä sisäisiä ääniä, joita meneillään oleva tilanne nostaa esiin. Asiakkaan kokemusmaailmasta saattaa nousta esiin vaikkapa johonkin traumaattiseen kokemukseen liittyviä ahdistavia tunteita ja niihin liittyvää puhetta. Samassa tilanteessa voidaan pyrkiä kutsumaan esiin myös asiakkaan kokemusmaailman muita puolia, selviytymistä ja normalisoitumista tukevia kokemuksia.  Erilaisia ääniä herää kaikissa vuoropuhelun osapuolissa, myös työntekijöissä. Myös ne on tärkeää huomioida.

Käsillä olevan hetken merkityksellisyys  

Seikkulan mukaan dialogisuus on jokapäiväisyydessään ja elämänmukaisuudessaan hyvin yksinkertaista. Yksinkertaisuus voi kuitenkin tehdä ammattilaisille vaikeaksi uskoa, että vuorovaikutukseen perustuvan auttamistyön parantava elementti on kuulluksi ja vastatuksi tulemisessa. Autetuksi tulemisen kokemuksen voi ajatella keskeisesti olevan vastatuksi tulemisen kokemusta. Tästä seuraa, että työntekijöiden ja tiimien on tärkeää pyrkiä olemaan läsnä nykyhetkessä kokonaisina kehollisina olentoina ja pyrkiä vastaamaan jokaiseen ilmaisuun, joka kulloisessakin ainutkertaisessa tässä-ja-nyt -tilanteessa nousee esiin. Dialogia rakentavan on tärkeää pyrkiä huomaamaan, mitä tässä-ja-nyt tapahtuu.

Tunteet ja kehollisuus osana vuorovaikutusta

Jaakko Seikkula korostaa kehollisen ja sanattoman kokemisen ja tietämisen merkitystä osana parantavaa vuorovaikutusta. Tämä merkitsee, että dialogissa on tärkeää siirtää fokusta kerrottavien tarinoiden sisällöstä niihin tunteisiin, joita tarinoita kerrottaessa nousee esiin. Dialogissa muodostuu yhteistä, kehollista kokemusta, jonka jakaminen voi olla hyvin merkityksellistä vuoropuhelun osapuolille ja esimerkiksi asiakkaan kokemukselle itsestään.

Identiteetin ymmärretään dialogisessa ajattelussa olevan kohtaamisissa jatkuvasti muotoutuvaa inhimillistä tietoisuutta. Se ei siten ole jotakin tarkasti määriteltyä, muuttumatonta tai pysyvää, vaan kokemus ja tietoisuus itsestä ovat jatkuvasti liikkeessä. Tapa, jolla asetumme olemaan toisten kanssa ja vastaamaan heille, vaikuttaa heihin, joita kohtaamme ja voi tuottaa heille  uudenlaista tietoisuutta, uudenlaisia kokemuksia itsestään ja uudenlaista identiteettiä.   

Lopuksi

Edellä olen kuvannut, millaiset dialogisuuteen liittyvät ajatukset ovat minulle tärkeitä. Dialogisuutta voi kuvata sanoin ja erilaisten käsitteiden ja esimerkiksi kielikuvien avulla, mutta oman kokemukseni mukaan dialogisuuden oppiminen on prosessimaista, kokemuksellista ja jatkuvasti käynnissä olevaa. Dialogisuutta harjoittava ei ole koskaan valmis. Jokainen kohtaamistilanne opettaa jotain lisää, kaikille jotka osallistuvat.

Pysähtyminen kuuntelemaan itseä ja toisia sekä hyväksymään ja vastaamaan toisille, on tärkeää kaikissa vuorovaikutustilanteissa, myös työnohjauksessa. Samantapaiset kohtaamiset, jotka parantavat hoidon kontekstissa, voivat lisätä voimavaroja työnohjauksessa ja muissakin tilanteissa.

Lähteet:

Jaakko Seikkula (2011) Becoming Dialogical: Psychotherapy or a Way of Life? THE AUSTRALIAN AND NEW ZEALAND JOURNAL OF FAMILY THERAPY Volume 32 Number 3 2011 pp. 179–193

Jaakko Seikkula (2022) Dialogi parantaa – mutta miksi? Kuva ja Mieli.